Unia

Viimeisen puolen vuoden aikana olen nähnyt ehkä enemmän unia kuin koko ikänäni sitä ennen. Sain krooniseksi pahentuneeseen unettomuuteeni lääkkeet, joiden (myöhemmin selvinnyt) sivuvaikutus on vilkas unielämä - ja minä vielä muistankin ne unet myöhemmin, selkeinä ja kirkkaina kuin todelliset tapahtumat. Olen nähnyt unta kaikesta mahdollisesta entisisitä koulukavereista alkaen. Yleensä en näe painajaisia enkä mitään hulluja epäloogisuuksia, vaan uneni ovat ihan sellaista peruskamaa. Harvinaisen eläviä tosin.

Yhtenä päivänä nukahdin sohvalle. Näin unta, jossa raivostuin hillittömästi jollekin naiselle. En muista syytä, enkä ole varma tiesinkö sitä unessanikaan, mutta yhtä kaikki olin niin vihainen kuin vain olla voin. Puolisoni oli unessa myös, jonkinlaisena statistina, kunnes:
"Musta tuntuu että mä en enää halua olla sun kanssa. Mä en enää jaksa sua ja tätä elämää, tätä sun raivoamista." (Sivuhuomautuksena totean että olen pitkään ollut erittäin ärtynyt, josta syystä olemme jonkun kerran ottaneet yhteen.)
Ensimmäinen reaktioni oli jonkinlainen lamaannus. Minulla se tuntuu vatsassa onttona tunteena. Ensimmäinen ajatukseni oli "EI!". Mutta mikä olikaan toinen ajatukseni?
"Mä saan vihdoinkin olla itsekseni..."

Yhdessä yksin

Päädyin parisuhteeseen vähän kuin vahingossa. Eivät ne olleet treffit edes, joten miten ihmeessä sitä yhdessä kuljettua taivalta voikin olla jo niin monta vuotta takana? Jotenkin vain ajauduimme yhteen, en osaa sitä sen tarkemmin ilmaista.

Pidin itseäni yksineläjänä. En mitenkään erikoisesti koskaan kaivannut toista jakamaan arkea kanssani, olin ihan tyytyväinen omaan elämääni. En kokenut että siitä puuttuisi kroonisesti jotain. Sitten vain ajauduin tilanteeseen, joka pikku hiljaa muuttui yhteiseen asuntoon muuttamiseksi. Siinä sitä sitten pyörittiin, opiskelija-asuntovälityksen "perheasunnossa" ja oltiin olevinamme aikuisia. Sitten tulivat kihlat ja naimisiinmeno, esikoisen odotus ja syntymä. Kaikki oli "niin kuin piti", mutta minä kaipasin silti jotain muuta. Kaipasin yksinäisyyttä. Sitä, kun kukaan ei odota kotona, vaikka menisikin jokin kauppareissu pitkäksi. Sitä, kun kukaan ei kuorsaa yöllä, ei nalkuta lattialle lojumaan jääneistä sukista tai tiskialtaaseen kuivahtaneesta puurolautasesta. *Tässä talossa se olen minä, jolta useimmiten jää jotain lojumaan. Tai aina.* Sitä, ettei tarvitse tehdä kenellekään selkoa siitä mitä ajattelee, tekee tai haluaa.

Sairastuin toisen kerran elämässäni masennukseen, vaikka en diagnoosia hakenut enkä saanut. Jälkeen päin olen saanut kuulla psykologilta, että masennukseni on alkanut ilmeisesti jo esikoisen odotusaikana, ja pahentunut siitä sitten kuopuksen myötä, kunnes viime vuoden loppupuolella romahdin kokonaan.
Olin tilanteessa, josta en nähnyt ulospääsyä. Olin äiti, olin parisuhteessa ja tuomittu olemaan kotona, siltä minusta ainakin tuntui silloin. Minulla ei ollut hetkenkään rauhaa, koko ajan oli joku vaatimassa jotain. Jos eivät lapset niin sitten puoliso, vaikka eivät ne sen vaatimukset olleet mitenkään kohtuuttomia, ihan normaalia parisuhdetta. Mutta ne olivat minulle liikaa. Minä en saanut enää olla minä. Minulta oli viety minuus, oma itseni, ja minun oletettiin elävän vain lapsistani ja lapsilleni. Koin olevani huono äiti kun se ei riittänyt.
Halusin jotain muuta. Halusin olla yksin. Halusin olla nainen, en pelkkä äiti. Halusin jotain omaa, jotain mitä minun ei tarvitsisi jakaa kenenkään kanssa.

Olen miettinyt tätä usein. Tunnen olevani itsekäs, mutta tiedän, että jos en ole, löydän itseni taas terveyskeskuksesta itkemästä ja tärisemästä, kun maailma on kaatunut niskaan eikä valoa ole. Minun on pakko saada itselleni aikaa, omaa vapautta ja yksinäisyyttä. Mutta miten niitä saa, kun on parisuhteessa ja perheellinen? Ero ei ole vastaus, olen antanut avioliittolupauksen, ja sen minä aion pitää.
Mistä minä saan aikaa olla yksin?