Unia

Viimeisen puolen vuoden aikana olen nähnyt ehkä enemmän unia kuin koko ikänäni sitä ennen. Sain krooniseksi pahentuneeseen unettomuuteeni lääkkeet, joiden (myöhemmin selvinnyt) sivuvaikutus on vilkas unielämä - ja minä vielä muistankin ne unet myöhemmin, selkeinä ja kirkkaina kuin todelliset tapahtumat. Olen nähnyt unta kaikesta mahdollisesta entisisitä koulukavereista alkaen. Yleensä en näe painajaisia enkä mitään hulluja epäloogisuuksia, vaan uneni ovat ihan sellaista peruskamaa. Harvinaisen eläviä tosin.

Yhtenä päivänä nukahdin sohvalle. Näin unta, jossa raivostuin hillittömästi jollekin naiselle. En muista syytä, enkä ole varma tiesinkö sitä unessanikaan, mutta yhtä kaikki olin niin vihainen kuin vain olla voin. Puolisoni oli unessa myös, jonkinlaisena statistina, kunnes:
"Musta tuntuu että mä en enää halua olla sun kanssa. Mä en enää jaksa sua ja tätä elämää, tätä sun raivoamista." (Sivuhuomautuksena totean että olen pitkään ollut erittäin ärtynyt, josta syystä olemme jonkun kerran ottaneet yhteen.)
Ensimmäinen reaktioni oli jonkinlainen lamaannus. Minulla se tuntuu vatsassa onttona tunteena. Ensimmäinen ajatukseni oli "EI!". Mutta mikä olikaan toinen ajatukseni?
"Mä saan vihdoinkin olla itsekseni..."

Yhdessä yksin

Päädyin parisuhteeseen vähän kuin vahingossa. Eivät ne olleet treffit edes, joten miten ihmeessä sitä yhdessä kuljettua taivalta voikin olla jo niin monta vuotta takana? Jotenkin vain ajauduimme yhteen, en osaa sitä sen tarkemmin ilmaista.

Pidin itseäni yksineläjänä. En mitenkään erikoisesti koskaan kaivannut toista jakamaan arkea kanssani, olin ihan tyytyväinen omaan elämääni. En kokenut että siitä puuttuisi kroonisesti jotain. Sitten vain ajauduin tilanteeseen, joka pikku hiljaa muuttui yhteiseen asuntoon muuttamiseksi. Siinä sitä sitten pyörittiin, opiskelija-asuntovälityksen "perheasunnossa" ja oltiin olevinamme aikuisia. Sitten tulivat kihlat ja naimisiinmeno, esikoisen odotus ja syntymä. Kaikki oli "niin kuin piti", mutta minä kaipasin silti jotain muuta. Kaipasin yksinäisyyttä. Sitä, kun kukaan ei odota kotona, vaikka menisikin jokin kauppareissu pitkäksi. Sitä, kun kukaan ei kuorsaa yöllä, ei nalkuta lattialle lojumaan jääneistä sukista tai tiskialtaaseen kuivahtaneesta puurolautasesta. *Tässä talossa se olen minä, jolta useimmiten jää jotain lojumaan. Tai aina.* Sitä, ettei tarvitse tehdä kenellekään selkoa siitä mitä ajattelee, tekee tai haluaa.

Sairastuin toisen kerran elämässäni masennukseen, vaikka en diagnoosia hakenut enkä saanut. Jälkeen päin olen saanut kuulla psykologilta, että masennukseni on alkanut ilmeisesti jo esikoisen odotusaikana, ja pahentunut siitä sitten kuopuksen myötä, kunnes viime vuoden loppupuolella romahdin kokonaan.
Olin tilanteessa, josta en nähnyt ulospääsyä. Olin äiti, olin parisuhteessa ja tuomittu olemaan kotona, siltä minusta ainakin tuntui silloin. Minulla ei ollut hetkenkään rauhaa, koko ajan oli joku vaatimassa jotain. Jos eivät lapset niin sitten puoliso, vaikka eivät ne sen vaatimukset olleet mitenkään kohtuuttomia, ihan normaalia parisuhdetta. Mutta ne olivat minulle liikaa. Minä en saanut enää olla minä. Minulta oli viety minuus, oma itseni, ja minun oletettiin elävän vain lapsistani ja lapsilleni. Koin olevani huono äiti kun se ei riittänyt.
Halusin jotain muuta. Halusin olla yksin. Halusin olla nainen, en pelkkä äiti. Halusin jotain omaa, jotain mitä minun ei tarvitsisi jakaa kenenkään kanssa.

Olen miettinyt tätä usein. Tunnen olevani itsekäs, mutta tiedän, että jos en ole, löydän itseni taas terveyskeskuksesta itkemästä ja tärisemästä, kun maailma on kaatunut niskaan eikä valoa ole. Minun on pakko saada itselleni aikaa, omaa vapautta ja yksinäisyyttä. Mutta miten niitä saa, kun on parisuhteessa ja perheellinen? Ero ei ole vastaus, olen antanut avioliittolupauksen, ja sen minä aion pitää.
Mistä minä saan aikaa olla yksin?

Parisuhteellista

Elämässäni on ja on ollut yhteensä noin 1,5 vakavasti otettavaa parisuhdetta. Ensimmäinen, joka saa tuosta määrästä osuuden 0,1 ajoittui siihen aikaan, kun olin vielä joltisestikin teini-iän loppupuolella. Täysi-ikäinen, fyysisesti aikuinen, mutta henkisesti aika lapsi vielä.
En koskaan ollut osallisena niissä yläasteaikaisissa seurusteluleikeissä, joissa tytöt ja pojat olivat yhdessä viikosta vuoteen, miten kuten aikuisuutta leikkien. Minä olin se kummajainen, joka sai ahdistuskohtauksen jo siitä, jos samalla luokalla ollut poika ohimennen läimäisi olalle ja totesi minut "fiksuksi jätkäksi". Se oli sellainen kohteliaisuus, joka lausuttiin lähinnä pingoille, jätkämäisille tytöille, jollainen olin pitkään. (Reisitaskuhousut ja huppari, yhdenksän pilkku yhden keskiarvo - kuka poika oikeasti olisi edes vilkaissut suuntaani, kun tarjolla oli niitä lantiofarkku-napapaita-yhdistelmässä kulkevia täystyhmiä kikattelijoita, joiden piti tarkistaa käyttämäni sanan boheemi merkitys sanakirjasta?) Ahdistukseni vastakkaisen sukupuolen kosketuksesta, yleinen ulkoinen habitus ja laaja henkilökohtainen reviiri (käsivarrenmitan päähän heti!) olivat sellainen yhdistelmä, että siinäpä ei ollut paljon saumaa hankkia mitään kokemuksia.
Ammattikoulussa olin poikavaltaisella puolella, ja yksi jätkistä. Jatkoin samaa linjaa pukeutumisen ja keskiarvon suhteen. Sitten sorruin tapaamaan netissä tapaamani miehen ihan oikeassa elämässä. Leikin kolmisen kuukautta seurustelua, ja ahdistuin koko ajan enemmän ja enemmän. Mies kun oli sellaista sairaalloisen mustasukkaista tyyppiä, joka veti herneet nenään jos erehdyin juttelemaan jotain yleisiä asioita hänen kavereidensa kanssa. Esimerkki: mainitsin ruokapöydässä hänen ystävälleen, kun ruoasta keskusteltiin, että olin pilkkonut kaikki ruokiin tulleet paprikat. Tästä seurasi illan ja yön kestänyt mökötys, ja syy oli se, että olin kuulemma flirttaillut hänen kaverilleen. Minulla on kyllä hieman eri käsitys flirttailusta, mutta kaikin mokomin...
Kolmen kuukauden kuluttua sanoin että kiitos moi. Ahdistus oli kasvanut sellaisiin määriin, että totesin parhaimmaksi pistää homman poikki ennen kuin mustasukkaisuus menisi ihan mahdottomuuksiin. Sitten sainkin kuunnella itsemurhalla uhkailuja, mutta totesin tyynesti etten palaa. Vielä puoli vuotta myöhemmin tyyppi soitteli perääni ja kinusi minua takaisin. Koko suhde siis oli kestänyt kolmisen kuukautta, ehkä maksimissaan neljä. Olin huojentunut kun panin jutulle pisteen. Seurustelu ei ollut minun heiniäni, ei ainakaan sen miehen kanssa. Totesin, ettei minun tarvitse seurustella vain sen takia että kaikki muutkin, ja pysyin visusti yksin pari vuotta.

Osuus 1 sijoittuu nykyiselle puolisolleni, jonka tapasin netissä noin vuotta aiemmin kuin todella tapasimme kasvokkain. Olimme pitkään ihan vain ystäviä, ja siihen ajanjaksoon sijoittuu myös se suhde, joka saa osuuden 0,4 kaikista 1,5 suhteestani.

Se suhde alkoi tavallisena baaritapaamisena, mutta muuttui minulle hirvittävän merkitykselliseksi hyvin äkkiä. Rakastuin mieheen, toisin kuin koskaan aiemmin keneenkään. Ensin luulin kiinnostuksen olevan molemminpuolista, mutta ei se sitten lopulta ollutkaan. Mies oli mukava, hellä ja ystävällinen, hyvä rakastaja ja kaikin puolin sellainen kuin olin kuvitellut satunnaisissa parisuhdetta koskevissa kuvitelmissani, mutta ei siitä sitten mitään tullut. Se otti koville. En minä varsinaisesti tullut jätetyksi, mutta kuviosta ei vain koskaan tullut mitään sen kummempaa. En oikeastaan edes muista miten kaikki päättyi, mutta loppu siitä kuitenkin tuli, hitaasti hiipuen. Minä olisin kuitenkin toivonut enemmän.
No, silloin oli syksyä, opinnoissa oli kohtuullisen rankkaa ja koska raskas työ vaati raskaat huvit, elämä oli melkoisen kuluttavaa. Podin ensimmäisen kerran elämässäni mm. anemiaa, minä jonka hemoglobiini on normaalisti sellaista doupatun hiihtäjän tasoa. Syksyt ja talvet ovat aina olleet minulle vaikeaa aikaa, mutta silloin tuntui ettei kevät tule koskaan. Tuli se sitten kuitenkin, ja kevään mukana tuli ensimmäinen pysyvämmältä vaikuttava parisuhde. Se sama suhde, jossa olen edelleenkin, kohta kahdeksan vuotta ensitapaamisesta.

Kesä meni, ja tuli syksy. Tunsin oloni väsyneeksi, uupuneeksi. En saanut silti unta, ja jos sainkin unen puoliltaöin, heräsin aamulla neljän-viiden aikaan. Ruokahalu oli tiessään, mutta makeaa saatoin syödä miten paljon tahansa. Siitä tuli jotenkin parempi olo edes hetkeksi. Keskittymiskyky oli liian pitkä sana tavattavaksi; kun luin tenttiin en enää sivun lopussa muistanut mistä alkupuoli oli kertonut. Sain hillittömiä raivo- ja itkukohtauksia. Poikaystävä kesti kaiken sen, mutta sanoi ettei elämäni voinut olla ihan kohdillaan, ja pyysi minua menemään edes jonkun terveydenhoitajan juttusille. Sanoin etten tarvinnut ketään sotkemaan asioitani.
Lopulta luovutin ja menin koulun terveydenhoitajan puheille. Sain akuuttiajan terveyskeskukseen, ja lähdin sieltä masennusdiagnoosin kanssa. Masennukseni oli keskivaikean ja vaikean rajamailla. Pistekin vielä enemmän siitä testistä, ja olisin ollut vaikeasti masentunut.

Villasukkakännit

Nappasin eilen ne aikomani villasukkakännit. Toisin sanoen join illan mittaan yhden Gin-lonkeron ja muutaman itse kyhätyn sekoituksen, jotka sisälsivät minttulikööriä ja valmista maitokaakaota. Sitäkin näemmä saa litran purkeissa kylmähyllystä. Kaikkea sitä. Moni ei huomaisi mitään jos joisi saman määrän alkoholia, mutta minun toleranssillani tuosta määrästä saa mukavat hutikat. Olen se legendaarinen tyyppi, joka opiskeluaikoina joi kaksi siideriä ja oli iloisesti tuiterissa. Ilo ilman viinaa ja silleen... Tulivatpahan halvaksi nekin kekkerit, kun olutta en ole koskaan saattanut juoda.
Nykyinen alkoholinkäyttö on kaikkineen se, että vuoden mittaan otan ehkä kahtena iltana siiderin tai pari. Tänä vuonna olen tosin ollut sen sijaan kaksi kertaa villasukkahutikassa, ystävättären kanssa aiemmin tänä vuonna juotiin yhden illan mittaan puoliksi kuohuviinipullo ja pari siideriä per nenä. Tässähän alkaa olla ihan rappiolla.

En ole koskaan ollut mikään innokas humaltuja. Tokihan opiskeluaikoina tuli kerran pari kuussa osallistuttua joko joihinkin opiskelijarientoihin tai lähdettyä ystävättären kanssa viihteelle, mutta se oli aika vähäistä ja loppui käytännössä kokonaan vuoden jälkeen, viimeistään siinä vaiheessa kun tapasin tulevan puolisoni. Hän kun ei ole sitäkään vähää kiinnostunut tissuttelusta kuin allekirjoittanut. Se on joskus ärsyttänyt, kun itse voisin silloin tällöin joko mennä baariin tai ihan vain kotioloissa juoda hiukan enemmän kuin sen yhden siiderin, mutta kun toinen ei halua niin ei sitten. Ollaan sitten ilman. Joskus harvoin on kuitenkin kiva ottaa sen verran, että maailma hiukan pehmentyy ja muuttuu reunoilta utuiseksi. Siihen kun lisää hyvän musiikin ja (mikäli vain olosuhteet sallivat) hyvän naisseuran jonka kanssa ruotia elämää, niin mitään muuta en kaipaa. En baarin melua, savuahan niissä ei nykyisten tupakkalakien aikaan taida ollakaan, enkä sitä väentungosta. Tosin tanssimaan voisi olla joskus kiva päästä, mutta ei se ole pakollista.

Villasukkakänni on siis ihan hyvä vaihtoehto minulle. Eikä tule krapulaa. Fyysistä tai henkistä.

Kadonnutta itseään etsimässä

Maanpäällinen elämäni on jatkunut nyt lähes kolmekymmentä vuotta. Podenko siis alkavaa kolmenkympin kriisiä, vai mikä saa ihmisen yhtäkkiä pohtimaan elämäänsä ja minuuttaan lähes pelottavalla hartaudella? Henkilökohtaisesti en ole kriisiytyvää lajiketta, tosin eräs syntymäpäiväkaima väitti kymmenisen vuotta sitten minun kärsivän toisesta murrosiästä mutta silloisia oireita en enää muista. Tai ehkä minulla olikin silloin vain myöhästynyt teini-ikä, kun varsinaiset teinivuodet menivät niin kilttinä tyttönä että.

Tai ehkä tällä kertaa kysymyksessä onkin paremminkin itsensä löytäminen. Uudelleen. Kun viime vuodet ovat menneet pienissä ympyröissä (kotona) ja oma elämä on supistunut harvinaiseen hiljaiseen hetkeen sen jälkeen kun jälkikasvu on mennyt yöunille ja itse ei ihan vielä nukahda, on ollut hyvin helppoa unohtaa kuka sitä oikeastaan on. Mistä pitää, mistä ei. Mitä haluaa tehdä, mitä ei. Kaiken oman elämän edelle on mennyt perhe ja koti.

Minulle on kuitenkin tullut kovasti ikävä itseäni tässä viimeisen puolen vuoden aikana, ja olen ruvennut päättäväisesti etsimään itseäni. Hämärästi olen muistanut pitäväni lukemisesta ja musiikista, ja olen kaivellut olohuoneen hyllystä levyjä, joita muistan kuunnelleeni pitkään ja hartaasti joskus vuosia sitten. Kirjahyllyn uumenista löytyi myös vanha muistikirja, josta löytyy muistia virkistäviä katkelmia. Niin hyvässä kuin pahassakin. Muistitikulta löytyy useampia novellinpoikasia, joita olen kirjoitellut silloin kun minulla vielä oli elämä. Jostain sieltä olen pala palalta kaivellut itseäni, sitä joka olin ennen ja joka haluaisin edelleen olla. Olen tunnistanut itseni niin muistikirjan kuin novellien teksteistä, ja olen kaivannut sitä itseäni, joka olin silloin. Olen kaivannut sitä aikaa, kun tiesin kuka olen, mitä olen ja miksi. Mitä teen ja miksi. Nykyään en oikein osaa olla oma itseni enää, kun en oikein tiedä millainen olen. Haluaisin kovasti löytää taas minuuteni.

Ystävättärelle luin taannoin katkelmia muistikirjastani. Se totesi ihmeissään: ei hitto kun sä olit viisas jo silloin, mä oon oppinut noi vasta kantapään kautta. En tiedä mitä se auttaa että tiesin ne asiat jo parikymppisenä, kun kuitenkin olen nyt siinä tilanteessa jota kauhulla kuvittelin.

Sitä minä vain mietin, että miten sovitan vanhan itseni tähän nykyiseen elämäntilanteeseen? Miten tähän suhtautuvat muut, puoliso? Vaikka puoliso olikin kuvioissa jo silloin aikaisemmin, muistaako se vielä mitä minä joskus olin, ja tajuaako se että kaipaan sitä aikaa? Vai olenko minä nyt muuttunut sellaiseksi mitä se toivoi minun olevan, ja muutos takaisin entiseen on pahasta. Onko se huokaissut hiljaa tyytyväisyydestä, kun perheellistymisen myötä olen unohtanut mieltymykseni rihkamakoruihin ja lukemiseen sohvannurkassa vailla tajua ympäröivästä maailmasta? Kun en enää naputtele yötä myöten koneella, ja piilota tekstiä heti kun se astuu huoneeseen.
Tapasin kirjoitella yhden ihmisen kanssa pitkiä, elämää, sielua ja maailmaa ruotivia tekstejä, mutta se(kin) puuha jäi. Nyt olen havahtunut siihen, että kaipaan niitä viestejä, ja olen yrittänyt etsiä kirjekumppaniani virtuaalimaailmasta. Se foorumi jolla viestejä kirjoittelimme, ei ainakaan tänään ole ollut toiminnassa, joten helpoin tapa ei onnistunut - tietenkään. Käytin jonkin verran aikaa salapoliisintyöhön, ja luulen löytäneeni oikean ihmisen tästä bittiavaruudesta. Odotan pelokkaan toiveikkaana saanko vastauksen lähettämääni sähköpostiin. Haluaisin tietää mitä hänelle kuuluu.

Määritelmien takaa

Minun nimeni on April, ja nämä ovat minun maitani. Kuka sinä olet?

*

Ajelin autolla tänään. Matkan varrella kävin tavarahelvetissä, ja löysin mielentilaan ja ulkoilmaan mitä sopivinta musiikkia. Viikate, Marraskuun lauluja I ja II. Ihan marraskuu vielä ei ole, mutta ei paljon parempaa siltikään. Laitoin levyn soimaan, säädin äänenvoimakkuutta ja nautin. Mietin ajellessani kaikkea muuta paitsi liikennettä, mutta eipä sitä näillä syrjäperukoilla ole juuri mainitsemisen arvoisesti, paria traktoria ei tarvitse laskea. Ajattelin itsekeskeisesti vain itseäni, sitä mitä päässäni liikkuu. Moni on tietenkin sitä mieltä, että ei siellä liiku mitään. Mietin blogeja, niitä joita minulla on kaksikin kappaletta. Mietin, että jospa aloittaisin uuden. En linkitä vanhoja tähän, kun ei niissä ole mitään linkittämistä. Toinen käsittelee lapsiperheen elämää ja toinen harrastuksia, mutta oman itseni olen hukannut sinne sekaan. Tunsin tarvitsevani ihan oman reviirin näille omille ajatuksilleni, sellaisen jossa voin olla rehellisen anonyymisti oma itseni, mutta jota ei kovin helposti saa liitettyä henkilööni. Siksi et näe virallista nimeäni missään.

*

Kuka minä sitten olen? Olen...
Nainen, joka hyvin pitkään oli erittäin epänaisellinen. Nyt on ehkä löytänyt oman naisellisuutensa.
Opiskelija, mutta liian vanha opiskelijaksi, ainakin siinä koulutusohjelmassa jossa on. Jossa muut ovat syntyneet 1990-luvun puolivälissä, ja itse lähestyy kolmikymppisiään.
Parisuhteessa ja avioliitossa oleva nainen, joka on pohjimmiltaan yksineläjä.
Lastensa äiti, muttei kovin äidillinen. Aika kaukana yleisestä bloggaavasta superäidistä, joka nukkuu perhepedissä ja imettää vielä parivuotiastaan.
Epäseurallinen ja epäsosiaalinen, joka on puolipakolla joutunut siihen ja tähän sosiaaliseen touhuun mukaan.

*

Ristiriitainen henkilö, joka aikoo tämän illan viettää poikamiestyttöelämää, pohtia elämäänsä ja vetää villasukkakännit.

Tervetuloa mukaan.