Elämässäni on ja on ollut yhteensä noin 1,5 vakavasti otettavaa parisuhdetta. Ensimmäinen, joka saa tuosta määrästä osuuden 0,1 ajoittui siihen aikaan, kun olin vielä joltisestikin teini-iän loppupuolella. Täysi-ikäinen, fyysisesti aikuinen, mutta henkisesti aika lapsi vielä.
En koskaan ollut osallisena niissä yläasteaikaisissa seurusteluleikeissä, joissa tytöt ja pojat olivat yhdessä viikosta vuoteen, miten kuten aikuisuutta leikkien. Minä olin se kummajainen, joka sai ahdistuskohtauksen jo siitä, jos samalla luokalla ollut poika ohimennen läimäisi olalle ja totesi minut "fiksuksi jätkäksi". Se oli sellainen kohteliaisuus, joka lausuttiin lähinnä pingoille, jätkämäisille tytöille, jollainen olin pitkään. (Reisitaskuhousut ja huppari, yhdenksän pilkku yhden keskiarvo - kuka poika oikeasti olisi edes vilkaissut suuntaani, kun tarjolla oli niitä lantiofarkku-napapaita-yhdistelmässä kulkevia täystyhmiä kikattelijoita, joiden piti tarkistaa käyttämäni sanan boheemi merkitys sanakirjasta?) Ahdistukseni vastakkaisen sukupuolen kosketuksesta, yleinen ulkoinen habitus ja laaja henkilökohtainen reviiri (käsivarrenmitan päähän heti!) olivat sellainen yhdistelmä, että siinäpä ei ollut paljon saumaa hankkia mitään kokemuksia.
Ammattikoulussa olin poikavaltaisella puolella, ja yksi jätkistä. Jatkoin samaa linjaa pukeutumisen ja keskiarvon suhteen. Sitten sorruin tapaamaan netissä tapaamani miehen ihan oikeassa elämässä. Leikin kolmisen kuukautta seurustelua, ja ahdistuin koko ajan enemmän ja enemmän. Mies kun oli sellaista sairaalloisen mustasukkaista tyyppiä, joka veti herneet nenään jos erehdyin juttelemaan jotain yleisiä asioita hänen kavereidensa kanssa. Esimerkki: mainitsin ruokapöydässä hänen ystävälleen, kun ruoasta keskusteltiin, että olin pilkkonut kaikki ruokiin tulleet paprikat. Tästä seurasi illan ja yön kestänyt mökötys, ja syy oli se, että olin kuulemma flirttaillut hänen kaverilleen. Minulla on kyllä hieman eri käsitys flirttailusta, mutta kaikin mokomin...
Kolmen kuukauden kuluttua sanoin että kiitos moi. Ahdistus oli kasvanut sellaisiin määriin, että totesin parhaimmaksi pistää homman poikki ennen kuin mustasukkaisuus menisi ihan mahdottomuuksiin. Sitten sainkin kuunnella itsemurhalla uhkailuja, mutta totesin tyynesti etten palaa. Vielä puoli vuotta myöhemmin tyyppi soitteli perääni ja kinusi minua takaisin. Koko suhde siis oli kestänyt kolmisen kuukautta, ehkä maksimissaan neljä. Olin huojentunut kun panin jutulle pisteen. Seurustelu ei ollut minun heiniäni, ei ainakaan sen miehen kanssa. Totesin, ettei minun tarvitse seurustella vain sen takia että kaikki muutkin, ja pysyin visusti yksin pari vuotta.
Osuus 1 sijoittuu nykyiselle puolisolleni, jonka tapasin netissä noin vuotta aiemmin kuin todella tapasimme kasvokkain. Olimme pitkään ihan vain ystäviä, ja siihen ajanjaksoon sijoittuu myös se suhde, joka saa osuuden 0,4 kaikista 1,5 suhteestani.
Se suhde alkoi tavallisena baaritapaamisena, mutta muuttui minulle hirvittävän merkitykselliseksi hyvin äkkiä. Rakastuin mieheen, toisin kuin koskaan aiemmin keneenkään. Ensin luulin kiinnostuksen olevan molemminpuolista, mutta ei se sitten lopulta ollutkaan. Mies oli mukava, hellä ja ystävällinen, hyvä rakastaja ja kaikin puolin sellainen kuin olin kuvitellut satunnaisissa parisuhdetta koskevissa kuvitelmissani, mutta ei siitä sitten mitään tullut. Se otti koville. En minä varsinaisesti tullut jätetyksi, mutta kuviosta ei vain koskaan tullut mitään sen kummempaa. En oikeastaan edes muista miten kaikki päättyi, mutta loppu siitä kuitenkin tuli, hitaasti hiipuen. Minä olisin kuitenkin toivonut enemmän.
No, silloin oli syksyä, opinnoissa oli kohtuullisen rankkaa ja koska raskas työ vaati raskaat huvit, elämä oli melkoisen kuluttavaa. Podin ensimmäisen kerran elämässäni mm. anemiaa, minä jonka hemoglobiini on normaalisti sellaista doupatun hiihtäjän tasoa. Syksyt ja talvet ovat aina olleet minulle vaikeaa aikaa, mutta silloin tuntui ettei kevät tule koskaan. Tuli se sitten kuitenkin, ja kevään mukana tuli ensimmäinen pysyvämmältä vaikuttava parisuhde. Se sama suhde, jossa olen edelleenkin, kohta kahdeksan vuotta ensitapaamisesta.
Kesä meni, ja tuli syksy. Tunsin oloni väsyneeksi, uupuneeksi. En saanut silti unta, ja jos sainkin unen puoliltaöin, heräsin aamulla neljän-viiden aikaan. Ruokahalu oli tiessään, mutta makeaa saatoin syödä miten paljon tahansa. Siitä tuli jotenkin parempi olo edes hetkeksi. Keskittymiskyky oli liian pitkä sana tavattavaksi; kun luin tenttiin en enää sivun lopussa muistanut mistä alkupuoli oli kertonut. Sain hillittömiä raivo- ja itkukohtauksia. Poikaystävä kesti kaiken sen, mutta sanoi ettei elämäni voinut olla ihan kohdillaan, ja pyysi minua menemään edes jonkun terveydenhoitajan juttusille. Sanoin etten tarvinnut ketään sotkemaan asioitani.
Lopulta luovutin ja menin koulun terveydenhoitajan puheille. Sain akuuttiajan terveyskeskukseen, ja lähdin sieltä masennusdiagnoosin kanssa. Masennukseni oli keskivaikean ja vaikean rajamailla. Pistekin vielä enemmän siitä testistä, ja olisin ollut vaikeasti masentunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti