Maanpäällinen elämäni on jatkunut nyt lähes kolmekymmentä vuotta. Podenko siis alkavaa kolmenkympin kriisiä, vai mikä saa ihmisen yhtäkkiä pohtimaan elämäänsä ja minuuttaan lähes pelottavalla hartaudella? Henkilökohtaisesti en ole kriisiytyvää lajiketta, tosin eräs syntymäpäiväkaima väitti kymmenisen vuotta sitten minun kärsivän toisesta murrosiästä mutta silloisia oireita en enää muista. Tai ehkä minulla olikin silloin vain myöhästynyt teini-ikä, kun varsinaiset teinivuodet menivät niin kilttinä tyttönä että.
Tai ehkä tällä kertaa kysymyksessä onkin paremminkin itsensä löytäminen. Uudelleen. Kun viime vuodet ovat menneet pienissä ympyröissä (kotona) ja oma elämä on supistunut harvinaiseen hiljaiseen hetkeen sen jälkeen kun jälkikasvu on mennyt yöunille ja itse ei ihan vielä nukahda, on ollut hyvin helppoa unohtaa kuka sitä oikeastaan on. Mistä pitää, mistä ei. Mitä haluaa tehdä, mitä ei. Kaiken oman elämän edelle on mennyt perhe ja koti.
Minulle on kuitenkin tullut kovasti ikävä itseäni tässä viimeisen puolen vuoden aikana, ja olen ruvennut päättäväisesti etsimään itseäni. Hämärästi olen muistanut pitäväni lukemisesta ja musiikista, ja olen kaivellut olohuoneen hyllystä levyjä, joita muistan kuunnelleeni pitkään ja hartaasti joskus vuosia sitten. Kirjahyllyn uumenista löytyi myös vanha muistikirja, josta löytyy muistia virkistäviä katkelmia. Niin hyvässä kuin pahassakin. Muistitikulta löytyy useampia novellinpoikasia, joita olen kirjoitellut silloin kun minulla vielä oli elämä. Jostain sieltä olen pala palalta kaivellut itseäni, sitä joka olin ennen ja joka haluaisin edelleen olla. Olen tunnistanut itseni niin muistikirjan kuin novellien teksteistä, ja olen kaivannut sitä itseäni, joka olin silloin. Olen kaivannut sitä aikaa, kun tiesin kuka olen, mitä olen ja miksi. Mitä teen ja miksi. Nykyään en oikein osaa olla oma itseni enää, kun en oikein tiedä millainen olen. Haluaisin kovasti löytää taas minuuteni.
Ystävättärelle luin taannoin katkelmia muistikirjastani. Se totesi ihmeissään: ei hitto kun sä olit viisas jo silloin, mä oon oppinut noi vasta kantapään kautta. En tiedä mitä se auttaa että tiesin ne asiat jo parikymppisenä, kun kuitenkin olen nyt siinä tilanteessa jota kauhulla kuvittelin.
Sitä minä vain mietin, että miten sovitan vanhan itseni tähän nykyiseen elämäntilanteeseen? Miten tähän suhtautuvat muut, puoliso? Vaikka puoliso olikin kuvioissa jo silloin aikaisemmin, muistaako se vielä mitä minä joskus olin, ja tajuaako se että kaipaan sitä aikaa? Vai olenko minä nyt muuttunut sellaiseksi mitä se toivoi minun olevan, ja muutos takaisin entiseen on pahasta. Onko se huokaissut hiljaa tyytyväisyydestä, kun perheellistymisen myötä olen unohtanut mieltymykseni rihkamakoruihin ja lukemiseen sohvannurkassa vailla tajua ympäröivästä maailmasta? Kun en enää naputtele yötä myöten koneella, ja piilota tekstiä heti kun se astuu huoneeseen.
Tapasin kirjoitella yhden ihmisen kanssa pitkiä, elämää, sielua ja maailmaa ruotivia tekstejä, mutta se(kin) puuha jäi. Nyt olen havahtunut siihen, että kaipaan niitä viestejä, ja olen yrittänyt etsiä kirjekumppaniani virtuaalimaailmasta. Se foorumi jolla viestejä kirjoittelimme, ei ainakaan tänään ole ollut toiminnassa, joten helpoin tapa ei onnistunut - tietenkään. Käytin jonkin verran aikaa salapoliisintyöhön, ja luulen löytäneeni oikean ihmisen tästä bittiavaruudesta. Odotan pelokkaan toiveikkaana saanko vastauksen lähettämääni sähköpostiin. Haluaisin tietää mitä hänelle kuuluu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti